Nostalgiapelit - Info - Pelien historiaa

Usein kysytyt kysymykset Tekniset ongelmat Pelien historiaa In English

Viidenkymmenen pennin pajatso
Ennen Raha-automaattiyhdistystä pajatsoja oli useilla toimijoilla Suomessa. Pelityyppi tuli Suomeen Saksasta ja pelin nimi olikin alkujaan Bajazzo. Kansan kielessä nimi kääntyi pajatsoksi. RAY perustettiin vuonna 1938 ja se harjoitti aluksi pelitoimintaa yksinomaan pajatsopeleillä. RAY kehitti mm. kymmenen markan ja 20 markan pajatsot, joista jälkimmäiset muuttuivat 20 pennin pajatsoksi silloisen rahauudistuksen myötä. Vuosien kuluessa Raha-automaattiyhdistykselle tuli kuitenkin tarve kasvattaa päävoiton suuruutta, jotta peli säilyisi mielenkiintoisena. Silloisten mekaanisten ratkaisujen rajat tulivatkin pian vastaan. Viidenkymmenen pennin pajatso ilmestyi vuonna 1967 ratkaisuksi näihin ongelmiin.

Raha-automaattiyhdistyksen insinööri Lauri Martti suunnitteli työryhmänsä kanssa tämän uuden pajatsomallin, jossa voitonmaksujärjestelmä mahdollisti jopa 49 -kertaisen voiton panokseen nähden. Säätövara oli tervetullut ominaisuus. Voitonmaksumekanismi toteutettiin viipotinnastoilla, jotka oli kytketty muovisiin ratasrumpuihin. Rattaan hampaiden lukumäärä ratkaisi voiton suuruuden ja rattaita saattoi helposti vaihdella. Koko tämän ratasrumpumekanismin laukaisi taulun taakse putoava kolikko, joka lopulta myös tippui voittokaukaloon. Simulaatiomme mukailee näiden rattaiden toimintaa mahdollisimman tarkasti. Esimerkiksi vajaiksi jääneiden voittojen jälkeen pelimme "rummut" päästävät kaikki kolikot lävitseen, kunnes virittyvät uudelleen - aivan kuin aidossakin. Tätä samaa mekanismia käytettiin myöhemmin markan pajatsossa vuonna 1976, 80-luvulla sen alumiinisissa jatkomalleissa ja vielä 1980 pienoispajatsossa.

Koska pelivälineitä eli viidenkymmenen pennin kolikoita oli tuohon aikaan vielä rajallisesti liikkeellä Suomessa, varustettiin automaatti kätevällä rahanvaihtajalla. Pajatsomalli oli myös ensimmäinen, jossa käytettiin säädettäviä ja kiristettäviä portteja voittoaukkojen yllä lähinnä vaikeuttamaan peliä. Yhdistyksen huolto- tai asiamies saattoi muuttaa portin asentoa tarpeen vaatiessa tai kiristää portteja, jolloin kolikko pomppasi portin nipasta vieläkin eloisammin - yleensä muualle kuin voittoaukkoon. Simulaatiossamme on nykyjassoista tutuksi käynyt porttien perusasento ihan vaikeustasoa lisäämässä, mutta aikoinaan asennot vaihtelivat aina välillä. Legendaarinen lyöntituntuma oli erityisesti pelivälineen ansiota. Viidenkymmenen pennin kolikko oli nykykolikkoihin verrattuna ihanteellinen peliväline. Se oli varsin suurikokoinen ja kapea. Painava muihin pennikolikkoihin verrattuna ja reunat eivät olleet niin terävät kuin markassa. Metalliseos oli kaiketi myös laadukkaampi kuin eurokolikoissa. Eurothan eivät tunnetusti kilise kun tippuvat lattialle. Kolikko liukui mainiosti anodisoidulla (eli eloksoidulla), alumiinisella pelitaulun pinnalla, joka sekin oli uusinta uutta aikaisempiin lakattuihin puutauluihin verrattuna. Pajatson puukabinetit valmisti Salon radiolaatikko Oy (tunnettu esimerkiksi SAROY -nimisistä kaiuttimista), mutta metalli- ja muoviosien valmistajaa ei ole kirjoittajalla tiedossa.

Pajatsomalli kehittyi ajan saatossa jonkin verran. Esimerkiksi ensimmäisten mallien pieni ja kapea voittokaukalo korvattiin muista pajatsoista tutulla mallilla myöhemmin. Kapeassa mallissa oli suunnitteluvirhe, joka mahdollisti automaatin sormeilun kaukalon kautta. Metallinen kolikkoaukko siirtyi laitteen etureunasta yläpuolelle, jolloin laitteen sisällä ollut lyöntilaitteeseen yhdistetty, kiinteä kolikkolukkomalli voitiin vaihtaa erilliseen, toimintavarmempaan ja tarkempaan. Myös rahanvaihtajan ulkoiset osat muuttivat hieman muotoaan eikä pelitaulukaan pysynyt ihan samanlaisena kaikkia 26 elinvuotta. Automaatin kyltit ja ilmoitustarratkin vaihtelivat jonkin verran muotoaan ja paikkojaan. Lyöntilaite muuttui metallisesta muoviseksi, joka oli myös ensimmäisissä markan pajatsoissa käytössä. Lyöntilaitteen sisäinen rakenne ei juurikaan muuttunut, mutta tuntumaan tällä oli hieman vaikutusta. Myöhemmin markan pajatsoihin ja muihin malleihin tulivat uudet lyöntilaitteet, jollaisia näkee vielä nykyisissä Juhlapajatsoissa, mutta viidenkymmenen pennin mallissa vanha lyöntilaite pysyi. Simulaatiomme mukailee automaatin myöhäisintä mallia, joten jos muistat jonkin ulkonäöllisen pikkuasian olleen ennen vanhaan pajatsossa toisin, olet aika varmasti oikeassa. Olemme testanneet simulaatiotamme useilla tuhansilla lyönneillä ja palautusprosentti liikkuu 75-85 välillä. Tämä on suunnilleen sama kuin aidoissakin viidenkymmenen pennin pajatsoissa aikoinaan - tilastojen mukaan.

Viidenkymmenen pennin pajatso oli käytössä aina 90-luvun alkuun asti, kunnes markkakolikkouudistuksen myötä mallit poistettiin kentältä. Täysin vastaavaa kolikkoa ei uusista markkakolikoista löytynyt ja säätövaraa oli pelissä niukalti. Viisikymmenpenniset muuttuivat pieniksi, ohuiksi hiluiksi ja inflaatiokin oli jo varmasti syönyt pelivälineen hohtoa. Valitettavasti lähes kaikki käytöstä poistetut suomalaiset viidenkymmenen pennin pajatsot on romutettu muutamaa museomallia lukuun ottamatta. Raha-automaattiyhdistys myös jossain vaiheessa antoi merkkihenkilöilleen eläkelahjaksi pajatsoja. Ulkomaille kulkeutuneita malleja on lisäksi vielä olemassa jokunen.

Keilapeli
Länsisaksalaisen NSM:n (nykyään NSM-Löwen Entertainment GmbH) valmistamaa Big Strike Bowling -peliä tuotiin Suomeen vuosina 1967-69 hieman vajaa tuhat kappaletta viihdepeleiksi baareihin ja kahviloihin. Maahantuojana toimi tuolloin Automator Oy.

Yksi pelikierros maksoi alkuaikoina 20 penniä ja sillä sai tavallisimmin 11 lyöntiä, jolla pelitaulussa olevat yhdeksän keilaa piti kaataa. Laitteessa oli kuitenkin vaikeustason säätövaraa yhdeksästä lyönnistä aina yhdeksääntoista asti. Pelissä oli vain yksi muovinen kuula, joka kiersi pelitaulussa ja vähensi mekanismin läpi kuljettuaan pelitaulussa olevaa laskuria. Simulaatiossamme lyöntivoimalla on hieman merkitystä, mutta aidossa automaatissa kuula pomppi melko sattumanvaraisesti lyöntivoimasta riippumatta. Taitopeliksi automaattia ei olisi voinut kutsua ja yhdeksällä lyönnillä peli ei ollut kovinkaan mielekäs, koska yhden ohilyönnin jälkeen muut lyönnit olivat tietenkin merkityksettömiä.

Koska laite ei ollut Raha-automaattiyhdistyksen operoima, ei rahavoittoja voinut laillisesti maksaa. Täyskaadolla, eli kaikki yhdeksän keilaa kaatamalla, sai tavaravoiton esimerkiksi baarin henkilökunnalta. Tavaravoitto oli tavallisimmin tupakka-aski tai jotain muuta samanarvoista. Automaatti antoi täyskaadon jälkeen lisäksi ilmaisen lisäpelin. Peli toimi täysin mekaanisesti. Laitteessa ei ollut muuta sähköllä toimivaa kuin pelitaulun valo.

Ilmeisesti Suomeen tuolloin tuodut automaatit olivat kaikki englanninkielisiä vientimarkkinoille tehtyjä malleja, mutta myöhemmin täällä on tavattu saksalaisiakin malleja sikäläisiltä markkinoilta ostettuna. Vientimallissa lukee "Bowling" sekä alla "Big Strike" ja kaatuneiden keilojen pohjassa teksti "Free*Play". Saksan markkinoille tehdyssä mallissa tekstit ovat "Bowling", "alle neune" ja "Freispiel". Keilapelejä löytyy ainakin rekvisiittana muutamasta baarista vielä tänäkin päivänä. Tiettävästi pelattavia yksilöitäkin oli vielä muutama vuosi sitten eri puolilla Suomea. Lievestuoreella Sirkusmaailman pelimuseossa on aito keilapeli nähtävänä. Henkilökunnalta kannattaa kysyä, voiko automaattia kokeilla.

Myöhemmin NSM valmisti pelistä jalkapalloaiheisen variaation nimeltä World Cup 1974 Saksan jalkapallomaailmanmestaruuden kunniaksi, mutta tätä mallia ei tiettävästi koskaan tuotu Suomeen. Tässä mallissa keilapallo vaihtui jalkapalloksi ja sillä yritettiin saada maaleja. Keilat oli vaihdettu maajoukkuepelaajien kasvokuviksi. Peliin oli lisätty myös sähköisiä ominaisuuksia ja valoja syttymään maalien merkiksi. Nähtävästi automaatti maksoi myös pieniä rahavoittoja suoraan. Tämä ominaisuus oli esteenä viihdemaahantuonnille.

Bell Fruit - Hedelmäpeli
Kuten Bajazzo -pelin nimestä vääntyi pajatso kansan suussa, hedelmäpelikin lienee alkujaan suomalaisten pelaajien lempinimi englantilaisille kiekkokoneille. Englannista tänne tuoduissa automaateissa oli tavallisimmin hedelmäkuvioita. Englantilaiset kutsuvat itse pelejään nimityksellä "fruit machine", kun jenkeille nämä syntinen ja turmiollinen kapistus on taasen "slot machine". Raha-automaattiyhdistyksen oma mainoslehtinen 70-luvulta kutsui tätä automaattia huvittavasti nimellä "kolmivalssi raha-automaatti" ja myöhemmin "napista käynnistettävä yksikätinen bandiitti", joten ihan hyvä, että kansakielellä oli jotain vaikutusta tässäkin asiassa.

Ihan tarkkaa valmistusvuotta Bell Fruit -hedelmäpelille ei ole, mutta yrityksen muiden mallien tunnuspiirteiden perusteella automaatti ajoittuu 70-luvun puoliväliin. Raha-automaattiyhdistys mainitsee hedelmäpelit ensi kerran vuonna 1974. Bell Fruitin hedelmäpelissä on kolme yhteen suuntaan pyörivää kelaa, joissa jokaisessa kaksikymmentä symbolia. Symboleja on kaikkiaan kymmenen erilaista. Voittoja maksettiin kahdesta markasta 20 markkaan asti pelikierroksen maksaessa yhden markan. Pelissä ei ollut nykyiseen tapaan pelivarauksia vaan markat piti syöttää yksitellen - pelikierros kerrallaan. Tosin uuden markan saattoi syöttää jo edellisen kierroksen pyöriessä. Peli antoi lukita kelat lukitusvalon syttyessä ja maksoi voitot suoraan voittokulhoon.

Englantilaiseen tapaan pelissä oli paljon pelaajan kannalta erikoisia ominaisuuksia, joista Raha-automaattiyhdistyskään huomannut mainita peliohjeissa. Toisaalta, tuohon aikaan ei vielä ollut niin vakiintuneita toimintatapoja hedelmäpeleissä. Esimerkiksi kaikki kolme kelaa saattoi vahingossa lukita ja tällöin käynnistettäessä pelikierros oli sillä kertaa ohi. Bell Fruitin nykyisetkin automaatit toimivat tällä tavalla pelaajan epäeduksi. Hedelmäpelissä oli myös yhdestä kolmeen erikoisvoittoa, jota ei voittotaulukossa mainittu missään. Huolto- tai asiamies saattoi kytkeä nämä salaiset erikoisvoitot päälle tai pois eikä pelistä päälle päin nähnyt, oliko sellaisia käytössä vai ei. Simulaatiossamme on pelaajien iloksi asetettu kaikki kolme erikoisvoittoa päälle ja kyseinen valo syttyy tauluun, kun erikoisvoitto osuu. Ne pitää 70-luvun tapaan siis itse selvittää tai 2000-luvun tapaan "googlettaa netistä". Lisäksi voittotaulukon 27 mahdollisuutta -kuvaaja oli varsin epäselvä. Tämä teksti tarkoittaa, että mustien symbolien ei tarvitse olla ollenkaan vaakasuoralla voittolinjalla tai vinosti. Riittää, että ne ovat kukin näkyvissä ylhäällä, alhaalla tai keskellä kelaa. Jos kuitenkin mustat symbolit sai varsinaiselle voittolinjalle, peli maksoi 20 markkaa. Automaatti tosin teknisesti pystyi maksamaan vain 10 markkaa kerrallaan, joten seuraavalla pelikierroksella automaattisesti voitti toiset 10 markkaa symboleista riippumatta. Piti siis tajuta itse pelata toinen kierros, koska tätäkään ominaisuutta ei mainittu peliohjeissa. Lisäksi mahdollinen muu voitto jäi tällä toisella kierroksella saamatta. Erikoisvoittojen lisäksi asia varmasti hämmensi pelaajia. Kaikenlaisia teorioita pelaajien keskuudessa edellä mainituista syistä johtuen varmasti kehittyi.

Olemme simuloineet peliä kymmenillä tuhansilla pelikierroksilla siten, että kone on asetettu lukitsemaan aina edullisimmat symbolit. Pelimme palautusprosentit vastaavat aidon automaatin laskettuja ja manuaalissa ilmoitettuja prosentteja, kun kaikki erikoisvoitot on käytössä eli 79 prosenttia "rahoista" palautuu pelaajalle pitkällä aikavälillä ja loput pidämme me. Kiitos.

Bell Fruit tuli pelaajien keskuudessa tunnetuksi äänekkyydestään ja raksutuksestaan. Tämä johtui automaatin käyttämästä putkihopperista. Voiton sattuessa solenoidi, eli sähkömekaaninen osa, löi äänekkäästi aina kaksi kolikkoa kerrallaan putkesta ulos ja kolikot kilisivät voittokaukaloon voimalla. Putkessa ei ollut kolikoita erityisen paljon, joten varhaisesta tekniikasta johtuen joskus sattui käymään niin, että voitto jäi vajaaksi tai sitä ei voitu maksaa, vaikka pelin pystyi aloittamaan. Peli itse ei tiennyt kassatilannettaan nykyautomaattien tapaan. Simulaatiomme äänet on nauhoitettu aidosta automaatista, joten toivottavasti ne tuovat muistoja mieleen. Lisäksi tämä automaatti tuli himopelaajille ja pikkupojille tutuksi siitä, että automaattia tarkasti kuuntelemalla saattoi selvittää, milloin voitto osuu kohdalle. Automaatti oli toteutettu 70-luvun tapaan sähkömekaanisesti releillä, solenoideilla ja moottoreilla. Tulevan voiton määräsivät epäkeskojen liikuttamat kytkimet ja nämä pitivät raksuttavaa ääntä automaatin sisällä. Niitä ei meluttomassakaan ympäristössä voi kuulla kunnolla kuin asettamalla korvan laitteen kylkeä vasten, mutta harjaantunut pelaaja voi varmasti oppia tietyt yhdistelmät. Legenda kertoo, että viimeisinä vuosina ylimääräisiä epäkeskoja ja kytkimiä lisättiin RAY:n asentajien toimesta automaatin sisälle kuuntelijoita hämäämään.

Rulettiautomaatti
Rulettiautomaattejakin on ollut Suomessa jo varsin varhain. Tietojemme mukaan jo 1970-luvun puolivälistä lähtien. Automaattityyppi on varsin saksalainen ja siellä edelleen erittäin suosittu. Aluksi Suomeen tuotiin Länsi-Saksasta hieman yksinkertaisempaa mallia, jossa pelitaulu oli yksiosainen eikä äänitehosteita ollut. Automaatti oli länsisaksalaisen Bergmannin valmistama. Monet muistavatkin tämän mallin oikein hyvin. Huhujen mukaan täällä teinit keksivät, että kun tästä mallista katkaisi virran, pelin alkeellinen satunnaislukugeneraattori nollautui. Käynnistettäessä satunnaislukugeneraattorin siemenluku oli aina sama ja rulettipyörä pysähtyi aina ensimmäisellä kerralla numerolle kuusi. Automaatin siis sai hitaasti, mutta varmasti tyhjennettyä - kunhan sijoituspaikan henkilökunta ei ollut tarkkana. Bergmann ei ilmeisesti uskonut aluksi Suomesta tullutta palautetta ja ongelmaa kuulemma esiteltiin RAY:n toimesta Bergmannin henkilökunnalle eräillä pelimessuilla. Automaatti vedettiinkin tämän jälkeen varsin nopeasti markkinoilta. Mallin korvasi 1980-luvun alussa kaksiosaisella, vihreällä taululla varustettu automaatti, joka oli teknisesti paljon kehittyneempi. Uudemmassa mallissa tätä vanhan kiusallista ongelmaa ei enää esiintynyt.

Olemme mukailleet siis tätä myöhempää - myös Bergmannin valmistamaa - kaksiosaista ja vihreätauluista mallia. Pelistä oli myös erikoisvoitolla varustettu kolmiosainen ja sinitauluinen malli, jota oli sijoitettuna mm. Täyspoteissa, mutta olemme keskittyneet tunnetumpaan vihreään "markettimalliin". Vihreää mallia valmistettiin myös lisätauluilla varustettuna. Pelissä oli merkittävää digitaalisesti esitetyt markan pelivaraukset ja hauskat elektroniset voittomelodiat. Samoja voittomelodioita löytyy myös muista saman valmistajan automaateista. Myös valoanimaatio oli varsin hyvin toteutettu. Se kuitenkin oli todella vain animaatio, sillä voittonumero arvottiin sisäisesti etukäteen ja valoja pyöriteltiin vain näön vuoksi. Aidossa automaatissa valo pysähtyikin aina lähtökohdasta katsottuna vastapuolelle. Tätä ominaisuutta emme ole mukailleet, jotta simulaatiomme olisi pelillisesti hieman jännittävämpi. Ominaisuuden olisi myös huomannut helposti hieman aitoa automaattia hitaammasta animaatiostamme. Rulettiautomaattimme kuitenkin jäljittelee aidon toimintaa erittäin tarkasti ja simuloitu palautusprosentti vastaa aitoa automaattia.

Bergmannin valmistamaa rulettiautomaattia pystyi Suomessa pelaamaan aina 90-luvulle asti. Nykyiset rulettiautomaatit ovat RAY:n omaa tuotantoa lukuun ottamatta pelisalien malleja, joissa pelikierros arvotaan oikealla rulettipyörällä.

Pokeri M86
Videopokeri pelinä on tuttu ainakin jo 1970-luvun puolivälistä. Silloisilla mikrotietokoneilla oli alkeellisia videopokeriohjelmia. Ensimmäinen videopokeriautomaatti on tiettävästi Sircoma (Si Redd's Coin Machines) -yhtiön valmistama Draw Poker vuodelta 1979. Yritys tunnetaan nykyään nimellä IGT eli International Gaming Technology ja se on nykyään yksi tunnetuimpia automaattivalmistajia.

Vuonna 1986 suomalaisetkin pääsivät tutustumaan tähän suuren maailman ihmeeseen. Pokeri oli RAY:n ensimmäinen videoruudulla varustettu automaatti sekä ensimmäinen Suomessa valmistettu pokeriautomaatti yleensä.

Automaatin kehitys alettiin samoihin aikoihin Potin kanssa tiettävästi jo vuonna 1985, jolloin sitä kehitettiin potin rinnalla nimellä videoraha-automaatti. Kabinetti oli käytännössä sama kuin Potissa. Yksinkertaistetusti ilmaistuna Potin kelakoneiston tilalle vaihdettiin vain monitori. Lasi, nappipaneeli ja ohjelmisto olivat myös vaihdettavissa. Pokeri valittiin ensimmäiseksi peliksi tähän syntyneeseen videoautomaattiin. Videoautomaatin peliohjelmaa ei oltu vielä lyöty lukkoon, mutta peli saatiin Pokerilla varustettuna valmiiksi keväällä 1986 ja sitä päästiin testaamaan kentällä saman vuoden syksyllä. Vuoden loppuun mennessä automaatteja oli operoinnissa ympäri Suomea jo 68 kappaletta ja positiivisen palautteen myötä tuotantoa nopeutettiin. Pian pelejä oli jo 250 kappaletta. Automaattimalli on merkittävä siksi, että se on toiminut pohjana nykyisillekin automaateille. Tänä päivänä Raha-automaattiyhdistyksellä on noin 19000 automaattia, joista yli 6000 on erilaisia videopokereita. Tämän lisäksi videopokereita löytyy myös parista tuhannesta Monipeliautomaateista. Jokeripokeri on RAY:n määrältään merkittävin automaatti. Niitä on kaikkiaan noin 3500 operoinnissa. Pelin suosio selittyy varmasti valinnan vapaudella ja kosketuspinnalla oikeaan korttipeliin. Pelikierros ei ole pelkkä yksioikoinen arvonta, vaan pelaaja pystyy taktikoimaan, mikäli tietää todennäköisyydet.

Vuosien saatossa pokeriautomaatista tehtiin lukuisia eri versioita, joissa on selkeitä eroja. Esimerkiksi täyspotteihin ja anniskeluravintoloihin tehdyissä malleissa päävoitto oli 100 markan sijaan 200 markkaa ja vientimalleissa päävoitto oli niinkin suuri kuin 1000 markkaa. Täyspotteihin ja vientiin tarkoitetut mallit olivat kasinomallisessa kabinetissa. Pokerin voittokertoimiakin muutettiin kertaalleen, mutta nettiversiomme mukailee kaikkein ensimmäisintä mallia vuodelta 1986, jossa kahden parin ja kolmosten voittokerroin oli kaksi myös yhden ja kahden markan panoksilla pelattaessa.

1988 RAY:lla oli mm. Nokian ja Värtsilän kanssa projekti, jossa raha-automaatit toimivat sirumaksukortilla. Projekti kulki nimellä OTA-2000. Siinä oli sijoitettu Espoon Otaniemen alueelle neljä erilaista rahalla toimivaa automaattia. Yksi videopeli, yksi flipperi yksi Potti ja viimeisenä Pokeri. Testihenkilöitä oli noin 30 ja he käyttivät automaatteja sirukorteilla. Pelaaja syötti sirukotin automaatin kylkeen liitettyyn lukijalaitteeseen ja näppäili tunnuslukunsa ja sitten rahamäärän, jolla halusi pelata. Projektin taustalla oli ilmeisesti saattaa automaatit ennen pitkää sähköisen maksamisen piiriin. Ongelmaksi koitui Suomen laki, joka kieltää velaksi pelaamisen. Luottokortit eivät olisi olleet siis mahdollisia maksuvälineitä. Myöskään tietoliikenneyhteydet eivät olleet niin laajalle levinneitä kuin nykyisin. Nykyäänkin korttimaksulla toimivat pelit tukevat vain pankkikortteja.

Jos muistat jonkin asian olleen eri tavalla, kyseessä on varmasti ollut jokin uudempi malli tai kokonaan eri automaatti kuten seuraajamalli Jokeripokeri tai vientiversio. Pokerin ohjelmistoa päivitettiin muutamaan otteeseen peli pysyessä ulkoisesti samana. Lisäksi teknisistä ja tekijänoikeussyistä pelimme ei vastaa läheskään aitoa automaattia animaatioiltaan, ääniltään eikä ominaisuuksiltaan. Pelin houkutusmoodin animaatioita eli mallikäsiä emme ole tehneet ja lisäksi loppuun asti päätyvän tuplauksen violetinvihreinä vilkkuvia onnittelutekstejä ei ruutuun ilmesty. Automaattihan onnitteli tappiin asti onnistunutta tuplausta seuraavilla teksteillä: "LUOVUTAN", "MESTARITUPLAUS", "ONNEKAS ARVAUS", "KYLMÄT HERMOT", "USKOMATONTA". Lisäksi joskus tekijöiden nimikirjaimet "KJL JOLA OH KK MZ ES RM PJP KP SL TT LM EL JT ML TP". Tiettävästi tekijöiden nimikirjaimien lopussa on jossain vaiheessa lukenut myös "HARRI". Automaattimme ei myöskään pakkomaksa ulos yli 110 markan voittoja ja varauksia, kuten aito laite teki. Saatamme toteuttaa nämä jälkimmäiset ominaisuudet etäisesti mukailtuina hieman myöhemmin ihan nostalgiasyistä.

Peliä on myös hieman helpotettu aitoon automaattiin verrattuna. Peli on täysin satunnainen ja käyttää normaalia 52 kortin pakkaa jokerilla, kuten esikuvakin, mutta aidon automaatin voittokäsipainotukset on poistettu ja heikkoja käsiä esiintyy meillä hieman useammin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että tuplaamaankin pääsee helpommin. Nykyisissä pokerimalleissa tällaisia painotuksia ei enää ole. Oman pokerimme palautusprosentti onkin siis muutaman prosenttiyksikön verran parempi kuin esikuvalla. Simulointi on antanut pienillä panoksilla suuruudeksi teoreettisen 88,9% ja jokerilla 97,2% eli varsin hyvin. Vaikka tuplaukset menisivät kuinka tappiin ja nappiin, talo voittaa kuitenkin pitkällä aikavälillä tässäkin pelissä. Pelissämme ei ole mitään tuplauskikkoja tai näppäinyhdistelmiä, kuten ei aidossakaan. Jos olet eri mieltä ja tiedät todistettavasti jonkun täysin varman, niin kerro se meille, niin lisäämme sen toki nettipeliimme - tietenkin testattuamme sitä aidoilla automaateilla ensin itse tarpeeksi.

Tooty Fruity
Tämä Englantilaisen Cromptonin omalaatuinen peliautomaatti on vuodelta 1967. Aluksi valmistajalla oli vain nelirivinen matalampi malli, mutta melonit lisättiin hyvin pian yhdeksi symboliriviksi. Automaatteja sai myös yhdistelmämallina, jossa neljä automaattia oli yhtenä kokonaisuutena.

Linnanmäellä oli aikoinaan erikoislupa operoida itse maahantuomillaan raha-automaateilla ja Tooty Fruity -pelejä ilmestyikin 70-luvulla nelisen kappaletta pelihalliin. Pelejä pelattiin - kuten kaikkia muitakin - aluksi poleteilla ja myöhemmin markan kolikoilla. Linnanmäen peli oli hieman viritelty versio englantilaisesta mallista. Voittoja oli ilmeisesti hieman muutettu ja ensimmäinen valo jäi aina palamaan houkutukseksi voitonmaksun jälkeen. Voitonmaksu toteutettiin samantapaisella putkihopperilla kuten esimerkiksi Bell Fruit -hedelmäpelissä. Peli oli sähkömekaaninen, mutta toteutettu varsin yksinkertaisella releohjauksella.

Kuuleman mukaan pikkunassikoiden suosittua hupia oli odotella pelin lähistöllä huonoa pelaajaa, joka sytytti sopivasti otollisia rivejä palamaan ja kerätä voitot muutamalla kolikolla tämän poistuttua pettyneenä.

Viimeisinä vuosina eli 90-luvun alussa pari Tooty Fruity -automaattia sijaitsi Peacockin pelihallin seinustalla vaihtokassan vieressä. Sittemmin kaikki vanhat automaatit vietiin kaatopaikalle. Nykyisin raha-automaatteja ei ole enää Linnanmäellä. Pelihalleissa rahoistaan pääsee vain viihde- ja ajanvieteautomaattien avulla.

Pelin alkuperämaassa Englannissa sitä vielä löytää Penny Arcade -tyyppisistä pelihalleista, joissa on vanhoja automaatteja pelattavana. Englannissa vuoden ilmestymisensä jälkeen peli todettiin laittomaksi, sillä voitto ei ole välttämättä mahdollinen joka kierroksella, koska pelissä rivistöt pitää ensin saada sytytetyksi. Peliä muutettiin siten, että voiton jälkeen rivistöt paloivat kokonaan aina yhtä symbolia lukuunottamatta. Crompton's valmisti myöhemmin myös Lucky Strike ja Cromputer Win -nimillä hieman samankaltaisia pelejä, joista jälkimmäistä uustuotettiin vielä vuonna 2003.

Noppa
Noppa on Raha-automaattiyhdistyksen kolmas videoraha-automaatti Pokerin ja Korttikenon jälkeen. Se julkistettiin vuonna 1991 ja uutta automaattia esiteltiin juhlallisesti eri puolilla Suomea RAY:n henkilökunnan toimesta.

Aikaisemmista videoautomaateista poiketen peli oli suunniteltu näyttämään kolmiulotteiselta ja tätä ominaisuutta kehuttiin vuolaasti. Muihin RAY:n peleihin verrattuna grafiikka olikin komeaa ja ennennäkemätöntä, mutta tuohon aikaan oli jo kuitenkin erittäin näyttäviä tehosteita kotitietokone- ja kolikkopeleissä. Nopat pyörivät kolmiulotteisesti ruudussa ja tähtitaivas lipui pelin houkutusmoodissa.

Peli ei kuitenkaan kaikesta hehkutuksesta huolimatta ollut aidosti kolmiulotteinen. Laitteiston prosessori ei tiettävästi pystynyt laskemaan noppien asentoja tarpeeksi nopeasti ruudulle. Ongelma oli kierretty näytönohjaimella, jossa oli tuohon aikaan kunnioitettavat kaksi megatavua näyttömuistia. Kotitietokonepuolellahan näyttömuistia mitattiin vielä tuolloin pääasiassa kilotavuissa. Grafiikat olivat valmiiksi piirrettynä suuressa näyttömuistissa, josta ne saatiin nopeasti ruutuun ja hitaanpuoleinen prosessori selvisi urakasta laskematta kolmiulotteista näkymää. Prosessori oli silti kovilla. Esimerkiksi houkutusmoodin aikana näki, kuinka pyörivien noppien liike selvästi pehmeni ja nopeutui kuormituksen vähentyessä tähtitaivaan sammuttua noppien taustalta. Laitteisto mahdollisti kokonaiset 256 väriä, joka oli parannusta aikaisempaan kuuteentoista, mutta värien suurempaa määrää ei juurikaan pelissä käytetty hyväksi grafiikan ollessa erittäin pelkistettyä.

Jos grafiikkapuolella laitteistoon oli panostettu ainakin paperilla, ääniosasto oli sama kuin aikaisemmissa automaateissa. Esimerkiksi Pokerista tuttu tuplausmusiikki oli edelleen käytössä pienillä voitoilla. Peliin oli lisäksi sävelletty uusia tuplausääniä suuremmille tuplaussummille. Näitä ei ole tiettävästi käytetty muissa RAY:n peleissä, vaikka äänien kierrättäminen oli tuolloin tavallista videoautomaattien kohdalla. Joka tapauksessa laitteistopuoli on ollut varmasti todella kallis tuohon aikaan puhumattakaan kehityskuluista.

Pelissä oli muutamia uusia kikkoja. Ajoittain näppäinpaneelin nappeja vilkuteltiin houkutusmoodissa. Tuplatessa valittu näppäin jäi palamaan ja tuplauksen onnistuessa kyseessä olevaa näppäintä vilkutettiin merkiksi. Joitakin animaatioita saattoi ohittaa ja kierroksen alussa jakonappia pystyi painelemaan nopeasti sen palaessa, jolloin noppia sekoitettiin hieman kauemmin. Pelin noppien animaatiossa oli erikoinen ominaisuus, joka paljasti jokaisen kierroksen ennaltamääritellyksi ja noppien lennon näppäräksi animaatioksi. Noppien lopullisten silmälukujen vastapuolet näkyivät hetken ajan, kun nopat iskeytyivät ruudulla näkyvään seinään. Lopputuloksen pystyi siis päättelemään jo noppien lentäessä ruudulla. Simulaatiomme ei mallinna tätä ominaisuutta ihan jännityksen vuoksi. Nopat lentävät myös nopeammin kuin aidossa automaatissa, joten silmälukuja ei edes ehtisi huomata.

Peli ei nauttinut näyttävästä julkistuksesta ja teknisistä panostuksista huolimatta mainittavaa suosiota. Ehkäpä pelin vaisu vastaanotto johtui melko tavanomaisesta palautusprosentista, hitaanpuoleisista pelikierroksista ja tietynlaisesta epäselkeydestä. Pisimpiä heittoanimaatioita ei voinut ohittaa ja ne olivat aidossa automaatissa melko hidastempoisia. Voitoiksi ei voinut laskea kuin vasemmalta oikealle eteneviä voittoyhdistelmiä joka oli varmasti epäloogista Pokeriin tottuneille ja oikeita noppapelejä harrastaneille. Sijoituspaikalle epäsuosittu peli oli tietenkin ongelma. Sijoituspaikalle kuuluvia tuloja kertyi vähemmän, vaikka peli vei saman verran sähköä ja tilaa kuin jokin suositumpi peli.

Melko pian noppa-automaatit muutettiinkin muiksi automaateiksi vaihtamalla etuosan lasit ja sisällä oleva ohjelmisto. Ainakin puna-keltaisilla laseilla varustettuja Jokeripokereita on ollut 90-luvun puolivälistä 2000-luvun alkupuolelle. Eli jos vastaan on tullut 90-luvulla pokeripeli erikoisessa keltaisessa kabinetissa niin kyseessä on ollut melko varmasti entinen Noppa. Linnanmäellä kuitenkin pääsi pelaamaan Noppaa aina markka-ajan loppuun saakka 2002. Peli oli tiettävästi viimeinen julkisesti pelattavissa oleva Noppa.

Potti

Potti on toinen Raha-automaattiyhdistyksen itse valmistama hedelmäpeli RAY-80 Valssikoneen jälkeen. Sen kehitys aloitettiin 1985 ja se valmistui vuoden 1986 alkuun. Kenttäkokeet aloitettiin loppukeväästä 86 ja vuoden loppuun mennessä kentälle automaatteja saatiin 309 kappaletta. Samaan aikaan Potista kehitettiin myös vientimalli prototyyppiasteelle.

Potin rinnalla kehitettiin video-raha-automaattia eli Pokeria samanlaiseen kabinettiin, josta ylempänä Pokerin historiikissa. Uusi kabinettimalli vakiintui RAY:n käytössä ja ns. markettimalliset pelit saivat alkunsa. Samaan kabinettiin kehitettiin seuraavina vuosina useita erilaisia pelejä.

Tuohon aikaan maailmalla oli erittäin näyttäviäkin peliautomaatteja ja muoti oli tyypillistä, räikeää 80-lukua. Silti pajatsoista jo tutuksi tullut harmaa virkamiesmäisyys oli Potin ulkonäytölle ominaista. Tämä saattoi johtua suomessa totutusta hillitystä tyylistä. Automaatin varmasti haluttiin sopivan myös moneen ympäristöön. Taustalla oli silti politiikkaa ja erityisesti sosiaalisia syitä. Räikeillä valoilla, äänillä tai väreillä ei haluttu liiaksi houkutella ja koukuttaa pelaajia. Tästä oltiin samaan aikaan huolissaan myös Norjassa, johon RAY:n vientiä kohdistui. Nykyäänkin markettimallit noudattelevat samaa melko hillittyä muotoilulinjaa, joka poikkeaa jonkin verran ulkomailla totutuista ratkaisuista. Mikä näyttävyydessä hävitään, huollettavuudessa, osien kierrätettävyydessä ja pelien helpossa muutettavuudessa voitetaan. Pelien on myös oltava helposti siireltävissä.

Alkujaan Potin kabinetti oli harmaa ja Pokerin punainen, mutta myöhemmin eri variaatioita näki, koska kabinetit olivat keskenään vaihdettavissa. Aina ei juuri oikeaa varastosta löytynyt, joten käytettiin toisen automaatin osia. Mustia kabinetteja valmistettiin lähinnä laivakäyttöön, mutta mantereellakin niitä ani harvoin saattoi tavata. Mellunmäen metroaseman Kymppikioskilla tiedetään olleen tällainen malli.

Potissa oli samat kelasymbolit kuin vanhassa RAY-80 –automaatissa. Myöhemmin keloissa oleva hopeinen RAY-apila muuttui mustaksi. Musta apila oli selkeämmin näkyvä. Kelajärjestys oli kuitenkin eri verrattuna RAY-80 automaattiin ja tarkoin laskettu. Raha-automaattiyhdistyksen manuaalin mukaan automaatin palautusprosentti 100 mk päävoitolla oli 75,42 - 84,46 % pelattujen linjojen määrästä riippuen. Myöhemmin Potti -peleissä kelajärjestystä muutettiin siten, että keskimmäisen kelan kuudes symboli eli kirsikka muutettiin RAY-apilaksi. Moderneissa Tuplapoteissa oli pitkään sama kelajärjestys, vaikka symbolien ulkonäkö olikin eri. Nykyään kelan kuudes symboli eli RAY:n oma logo on muutettu Tuplapoteissa takaisin kirsikaksi.

Varhaiset Potit tunnisti kahdesta erillisestä kolikkoaukosta markoille ja viitosille erikseen. Aukkojen takana olevat mekaaniset rahalukot osasivat tunnistaa vain yhdentyyppisen kolikon sen koon, painon ja magneettisuuden mukaan. Mekaanisia lukkoja saattoi huijata erilaisin tavoin, josta yleisin tapa oli varmaankin markkojen kaltaiset ulkomaan kolikot. Myöhemmin mekaaniset rahalukot korvattiin yhdellä elektronisella rahalukolla, joka tunnisti useita erilaisia kolikoita. Nyt kaikki rahat syötettiin automaattiin yhdestä aukosta. Elektronisten rahalukkojen toivottiin tuovan tarkkuutta ja turvallisuutta rahankäsittelyyn, mutta ensimmäiset mallit olivat nykystandardein erittäin hitaita ja joskus epätarkkojakin. Lisäksi rahansyötön muutos vaati automaatin sisälle lajittelijan rahalukon perään, jotta samasta reiästä syötetyt kolikot päätyivät oikeisiin paikkoihin sisällä. Pahimmillaan kone tunnisti, lajitteli ja mietti kolikkoa reilun sekunnin ajan. Se on melko paljon, jos halusi syöttää esimerkiksi kymmenen markkaa markan kolikoina. Viivettä oli myös varausten päivittymisessä näytölle. Viivettä saattoi käyttää hyväksi. Normaalisti automaatti hyväksyi pelivarauksia maksimissaan 40 markkaa, joka oli nopeasti pelattu viiden voittolinjan peleillä, mutta vitosia nopeassa tahdissa syöttämällä pelivarauksia saattoi saada koneeseen sisälle jopa 60-70 markkaa ennen kuin automaatin kolikkosulku meni päälle.

Ensimmäisissä malleissa markkojen voitonmaksua varten oli käytössä pyörivä hopperi ja viitosille erikseen putkihopperi. Pyörivässä hopperissa pyörivä kiekko markan kokoisilla aukoilla nappasi kolikoita säiliöstä ja sylki ne nopeasti voittokulhoon. Vanhanaikainen putkihopperi taas nakutti solenoidilla viitosia putkessa olevasta pinosta hitaasti yksitellen ja melkoisen metelin saattelemana kuten muinaisessa Bell Fruitissa. Hoppereihin mahtumattomat kolikot tippuivat automaatin alimmassa kassaosassa oleviin pusseihin. 1993 rahauudistuksen myötä viiden markan putkihopperit korvattiin pikkuhiljaa pyörivillä hoppereilla. Uudet hopperit maksoivat rahat ulos todella vauhdilla. Ilmeisesti alun perin laivakäyttöön tarkoitetuissa mustakylkisissä Poteissa oli ensimmäisenä käytössä viiden markan pyörivä hopperit. Hopperit olivat tosin eri mallia kuin maissa. Tällainen malli oli esimerkiksi aiemmin mainitulla Mellunmäen metroaseman Kymppikioskilla. Ehkäpä kyseessä oli testimalli.

Uudistuksen myötä tuttu voittojen laskenta voitot-näyttöön myös muuttui. Ensin laskuri löi näyttöön kymmenet ja sitten markat kuitenkin siten, että viimeinen kymppi laskettiin aina markkoina.

Pakotetun voitonmaksun raja oli 110 markkaa. Jos pelaaja valitsi linjat nopeasti ja käynnisti uuden pelin ennen kuin edellinen voitto oli kokonaisuudessaan nakutettu näyttöön, voitonmaksu tapahtui vasta ensimmäisen ei-voittavan kierroksen jälkeen. Kaikki voitot maksettiin ulos pakotetussa voitonmaksussa. Sivuillamme olevassa mukaelmassamme tätä rajaa ei ole, jotta nettipeli olisi hauskempi ja todella suuret voittopotit olisivat mahdollisia.

Hieman myöhemmin ilmestynyt Potti 2 oli pelityyliltään samanlainen kuin ensimmäinen Potti. Siinä oli Potista tutut viisi voittolinjaa ilman kelojen lukitusmahdollisuutta, mutta niistä voitiin valita vain kaksi kerrallaan. Potti 2 –automaattia valmistettiin Ruotsin ja Suomen välillä liikennöiville laivoille, mutta niitä tavattiin mantereellakin ainakin VR:n kaukojunien ravintolavaunuissa ja yhden tiedetään sijainneen Mellunmäen Elannossa.

Potti 1 oli RAY:n hedelmäpelimalliston seuraava versio vuonna 1987, joka valmistettiin ilmeisesti korvaamaan silloin jo vanha RAY-80 –malli. Se oli hyvin yksinkertainen, yksilinjainen, lukittava hedelmäpeli eli pelillisesti ei samanlainen kuin alkuperäinen Potti. Pelipanos oli yhdestä kolmeen markkaan ja päävoitto 60 markkaa.

Myöhemmin ilmestynyt Potti 5 toimi kuten Potti 1, mutta panosta saattoi kasvattaa aina viiteen markkaan asti päävoiton ollessa 100 markkaa. Potti 5 oli tiettävästi markettimalliston pitkäikäisin malli ja pysyi operoinnissa aina eurorahauudistukseen asti 2002.

Pottia valmistettiin Norjaan Lotti -nimellä. Hedelmäkuviot oli korvattu siinä numeroilla ja automaatin ulkonäkö oli suomimalliakin karsitumpi. Norjassa oltiin tuohon aikaan jo todella huolissaan pelaamisen lieveilmiöistä ja automaateista ei haluttu millään tavoin koukuttavia. Päävoitto oli 200 Norjan kruunua. Norjassa Lotti –automaateilla operoi Røde Kors Automatene eli paikallinen Punainen risti. Myöhemmin laki muuttui ja harmaidenkin automaattien kirjo poistui norjalaisten arkielämästä.

Markettimallisesta Potista oli myös vihreäsävyisillä laseilla ja vaaleanvihreällä kabinetilla varustettu malli PAF:n laivakäyttöön. Vihreän laivamallin päävoitto oli 100 markkaa. Moni varmasti muistaa laseissa hedelmäkorin kera hymyilleen latinohenkisen pottitytön, joka mainosti päävoittoa. Tämä pottityttö on tyylitelty myös Nostalgiapottimme alkuruutuun. Myöhemmin samasta mallista tehtiin myös 200 markan malleja Ahvenanmaan saaristokäyttöön, mutta laivoilla näitä ei tiettävästi ollut. Helsingistä lähtevillä laivoilla ei myöskään ole tavallisia Potti –automaatteja ollut. Sen sijaan Potti 5 –automaatteja oli 200 markan voitoilla. Muutenkin laivoilla yleensä suosittiin ulkonäöltään kasinomallisia malleja.

Kasinomallinen versio Potista ulkomaan vientiin, pelisali- ja laivakäyttöön oli nimeltään RAY Casino Multiline. Päävoitto automaatissa oli 100 markkaa. RAY Casino Multilinessa olikin jo kromin kiiltoa, värejä ja ruskeaa viilupintaa Las Vegasin hengessä. Pelikierros käynnistettiin yksikätisen rosvon tapaan kahvasta. Symbolit ja kelajärjestys oli kuitenkin sama markettimallin kanssa. Peliä vietiin ainakin Unkariin 1000 krediitin päävoitolla. Unkariin viedyn mallin symbolit, kelajärjestys ja lasit varmasti erosivat normaalista vientimallista ainakin RAY:n symbolien osalta.

1980-90 –lukujen vaihteessa ilmestyivät 200 markan päävoitolliset automaatit myös mantereelle. Tässä yhteydessä automaattien ulkonäkö päivitettiin hieman näyttävämmäksi, mutta sisuksiltaan automaatit pysyivät samana. Harmaat lasit vaihdettiin punaisiin ja oransseihin. Lasien grafiikka lainattiin laivamallista. Tuttu pottityttö rantautui siis maihin. Päävoittoa muutettiin kuitenkin takaisin pienempään sataseen kun Jokeripokeri ilmestyi kentälle. Anniskeluravintoloihin palautettiin 200 markan mallit jokunen vuosi päävoittokokeilun jälkeen ja tämä kahden eri suuruisen päävoiton jako pysyi RAY:n peleissä aina vuoteen 2008 asti. Nykyinen Tuplapotti vastaa erittäin paljon vanhaa Pottia, jos tuplausta ja ylimääräistä tuplauskelaa ei oteta huomioon.

Bajazzo

Saksassa, Leipzigissä perustettiin vuonna 1903 Max Jentzsch & Meerz -niminen peliautomaattipaja. He esittelivät ensimmäistä kertaa saksalaisille peliautomaattinsa vuonna 1907 Leipzigin syysmessuilla. Pelissä kuula tippui pelitaulun yläosasta ja se piti saada pellehahmon kannattelemaan kulhoon. Pelleä ohjailtiin kabinetin edessä olevalla nupilla. Onnistunut kiinniotto antoi panoksen 2-4 kertaisena takaisin. Peli tunsi nimen Bajazzo. Se oli saksalainen väännös italian sanasta Pagliaccio, joka tarkoitta ilveilijää tai klovnia. Hyvin samantapaisia automaatteja oli ollut jo tätä ennen Ranskassa ja Englannissa, mutta saksalaiset eivät olleet nähneet Bajazzon kaltaista peliä. Saksalaisen yleisön mielestä kiehtovaksi laitteen teki se, että siitä saattoi voittaa automaattisesti ja lopputulokseen sai itse vaikuttaa. Monien tuon ajan pelien voitot vielä maksettiin käsin sijoituspaikan henkilökunnan toimesta eikä suoraan automaatista. Lisäksi arvontalaitteita kohtaan koettiin yleisesti paljon epäluuloa.

Saksassa pelikierros maksoi 10 pfenninkiä ja voittosumma oli jotain 20-40 pfenningin välillä. Tuohon aikaan suurin voittosumma oli ihan mukava summa ylimääräistä taskun pohjalla. Laitteen suosio kasvoi vuosien mittaan ja pelkästään Berliinissä oli vuonna 1927 Bajazzoja 4000 kappaletta. 20-luvulla pelitoiminta oli niin suosittua, että lopulta virkavalta halusi puuttua siihen. Oikeudessa kiisteltiin, oliko laite sattumaan vai taitoon perustuva, sillä onnenpelit olivat laissa kiellettyjä. Lopulta saatiin päätettyä, että peli oli taitopeli ja operointia voitiin jatkaa - joskin paljon valvotummin. Tämä harmitti peleillä operoivia tahoja. Samaan aikaan hyperinflaatio oli iskenyt pelitoimintaa haitaten. Esimerkiksi leipä saattoi saksassa hyperinflaation aikaan maksaa toista sataa markkaa. Tällöin kukaan ei tehnyt Bajazzon kaltaisten pelien pfenningeillä mitään. Lisäksi operaattoreiden useat muut peliautomaatit poiketen Bajazzosta tulkittiin onnenpeleiksi ja sakon uhalla kiellettiin. Ei siis ihme, että moni saksalainen operaattori mietti parempia apajia.

1920 -luvun puolivälissä muutamia saksalaisia yrittäjiä rantautui Suomeen automaatteineen. Suomessa uhkapelilainsäädäntö oli peliautomaattien suhteen vielä alkutekijöissään, joten maamme oli neitseellistä maaperää automaattiyrittämiseen. Suomalaisen työväestön elintaso oli myös kohonnut sille tasolle, että myös huvituksiin riitti hieman rahaa. Saksassa oli huomattu automaattien viehättävän erityisesti kaupunkien työväestöä ja tämän varaan myös Suomessa laskettiin. Paul Schneider oli maamme ensimmäisiä automaattiyrittäjiä. Hän operoi mitä todennäköisimmin saksalaisvalmisteisilla Bajazzoilla 1920-luvulla. Muita saksalaisia yrittäjiä tiedetään olleen ainakin Friedrich Thelen, Alfred Herler sekä Oy Protos Ab:n Friz Weiss ja Erich Bauer. Lengefeldissä 1900 syntynyt Walter Sachse ryhtyi myös Suomessa automaattialalle ja perusti Automaatti Teollisuus Oy:n, josta tulikin pian suurin alan toimija Suomessa.

Bajazzoja ja muita pieniä peliautomaatteja oli aluksi siellä, missä muitakin kolikolla toimivia automaatteja tavallisimmin oli. Yleensä rautatieasemilla ja linja-autoasemilla. Ennen peliautomaatteja Suomessa operoitiin lähinnä makeis- ja palveluautomaateilla. Erilaiset peliautomaatit toivat melkoisen lisän automaattivalikoimaan ja useilla toimijoilla pelit lopulta muodostuivat päätoimialaksi. Pelien suosio kasvoi ja pelejä sijoitettiin myöhemmin myös ravintoloihin, kahviloihin, kauppoihin, torihalleihin, yleisten saunojen eteistiloihin ja jopa ulkosalle. Kerrotaan, että jopa Helsingissä Mustikkamaan puissa oli automaatteja. Bajazzo -sana vääntyi suomalaisten suussa pajatsoksi, joka aluksi muodostui tarkoittamaan kaikkia samantapaisia pelejä. Oli peliväline kuula tai sitten kolikko.

Suomessa elettiin vuoteen 1932 asti kieltolakia. Paheellisen alkoholin ohella myös uhkapelit saivat suosion myötä osansa vastustuksesta. 1930 -luvulle tultaessa raha-automaateista oli väännetty jo pariinkin otteeseen ja lakia täsmennetty näiden osalta. Automaateilla operoivat pyrkivät kantamaan yhteiskunnallisen vastuunsa toimimalla yleishyödyllisten järjestöjen kanssa. Myöhemmin automaateilla operoivat suoraan yleishyödylliset järjestöt yrittäjien hoitaessa valmistuksen, jakelun ja huollon. Lopulta 1938 Raha-automaattiyhdistys perustettiin ja automaateilla operoivat tahot joutuivat luopumaan toiminnasta. Automaattien valmistajien ja maahantuojien yritystoiminta täten tyrehtyi. Osa saksalaisista siirtyi peleineen Norjaan ja Baltian maihin. Baltiassa tilanne muuttui maailmansodan jälkeen ja Norjassa käytiin samantapainen kehityskulku raha-automaattien osalta kuin Saksassa ja Suomessa aiemmin.

Suomessa Bajazzo unohtui Raha-automaattiyhdistyksen myötä pian, mutta Saksassa automaattia kehiteltiin eteenpäin ja se säännöllisin väliajoin julkaistiin uutena versiona sillä maassa oli pitkät perinteet Bajazzon tyyppisillä pienillä seinäpeleillä. Pelin hahmo ja teema usein muuttui, mutta itse peli-idea pysyi samana. Välillä maalivahti yritti ottaa jalkapalloa kiinni ja välillä jokin eläinhahmo. Vielä 1963 ilmestyi Sveitsiläisen Polymatin lisenssillä valmistama elektromekaaninen Sputnik Typ 3, joka taisi jäädä viimeiseksi "Bajazzoksi". Myöhemmät automaatit olivat uustuotettuja, vanhanaikaisen näköisiä automaatteja peliautomaattiharrastajille ja rekvisiitaksi.

Pelihistoriikkien lähteet:
Rahapeliopas, Tersaamo, Suomen Peliautomaattihistoriallinen seura RY, Raha-automaattiyhdistys, Wikipedia, Pajatso ja kansanterveys (Kortelainen, 1988), Kansanterveydelle - Pajatson historia Suomessa (Luoto & Wickström 2008), Raha-automaattiyhdistyksen vuosikertomukset, Raha-automaattiyhdistyksen asiakas- pelaaja- ja henkilöstölehtijulkaisut, Raha-automaattiyhdistyksen esitteet, peliautomaattien huoltomanuaalit ja mainoslehtiset, Risto Hartikainen, Tuomo Ylönen, Lasse Pääkkönen, Tero Malinen, Antti Nevalainen, lukuisat muut avustajat sekä kirjoittajan omat arkistot ja muistiinpanot.